Mä oksalla ylimmällä
oon Harjulan seljänteen;
niin kauas kuin silmään siintää,
näen järviä lahtineen.
Kas Längelmävesi tuolla
vöin hopeisin hohtelee
ja Roineen armaiset aallot
sen rantoja hyväelee.

Kuin lemmikin sulosilmä,
niin kirkas, niin sininen
on välkkyvä Vesijärvi,
mi hiljalleen keinuen
tuoll’ hiipivi heidän luokseen
ja satoja saariaan
niin helläst’ tuuditteleepi
kuin emonen lapsiaan.

Vaan ympäri lehtorantain
on hongikko mietteissään
ja vanhuksen lailla katsoo
kuin lapset lyö leikkiään.
Ja peltojen laihot heitä
ne tervehtii aaltoillen,
ja niityn kukkivat nurmet
luo tuoksuja tuulehen.

Mik’ aarre, oi köyhä Suomi,
ois sulosi vertainen!
Tuon järvies sinivälkkeen,
tuon hopeisen kultaisen!
Jos murhe tai riemu nostaa
tääll’ lauluhun säveleet,
niiss’ ainiaan kuvastuupi
nää kirkkahan-sinervät veet.

Mä vain olen lintu pieni
ja siipeni heikot on;
vaan oisinko uljas kotka,
niin nousisin lehtohon,
ja nousisin taivoon asti
luo Jumalan istuimen
ja nöyrin, hartahin mielin
näin lulaisin rukoillen:

Oi taivahan pyhä Herra,
sä Isämme armias!
Ah kuink’ on sun maasi kaunis
kuink’ ihana taivahas!
Sä järveimme säihkyellä
suo lempemme tulta vaan!
Oi Herra intoa anna
ain’ maatamme rakastamaan!